Artikkeli syventyy itkuvirsien tunteisiin ja affektiivisuuteen. Alakuloiset tunteet ja esittäjän niihin vajoamien – apeus ja apeutuminen – ovat olennaisia itkuvirsissä. Analysoin, mitä tunne on itkuvirsien arkistoäänitteillä sekä millä tavoilla apeus ja apeutuminen ilmenevät. Lähestyn tunnetta itkijän ilmaisuna ja kokemuksena sekä tunteen ilmenemistä jäljiteltynä ja koetusta kumpuavana, jotka molemmat ovat äänellä itkemiselle ominaisia, toisiinsa limittyviä piirteitä. Itkuvirsien ympärille muodostuvia vaihtelevia affektiivisuuden ilmiöitä ja vaikutusaloja kutsun affektiivisiksi kehiksi. Analysoitavat itkuvirret on äänitetty Aunuksen Karjalassa vuosina 1940–2001. Teoreettisessa viitekehyksessä yhdistyy monialaisia näkemyksiä tunteesta, niiden kompleksisesta luonteesta ja affektiivisuudesta.
 Tutkimus tuo keinoja arkistoäänitteiden tunteiden analysointiin. Tutkimusmenetelmän keskiössä on kaksitasoinen analyyttinen kuunteleminen, jossa hyödynnän myös aistietnografiaa. Auditiivisessa äänen analyysissa erittelen tunteisiin ja affektiivisuuteen liittyviä äänenpiirteitä, ja empaattisessa kuuntelussa havainnoin esityksen intensiteettiä oman kuuntelukokemukseni kautta. Tutkimukseen kuuluu myös vertailukuuntelijoiden haastatteluaineisto, joka täydentää omaa kuunteluanalyysiani. Itkuvirsistä kielenulkoisella tasolla välittyvä affektiivinen teho perustuu kykyyn tunnistaa hienovaraisia tunneintensiteettiin liittyviä eroja ja muutoksia äänessä. Mikään yksittäinen tekijä ei osoita apeutumista, vaan tulkinnassa eri tekijöitä tarkastellaan kontekstiin sidoksissa olevina yhdistelminä eri analyysitasoja yhdistellen. Tulkintaan vaikuttavat kunkin itkijän henkilökotainen tyyli ja esityskohtaiset seikat.
 Arkistoaineistosta hahmottuu apeuden ilmenemisen kannalta kolmentyyppisiä itkuvirsiesityksiä: affektiivisia, tunnetta jäljitteleviä ja tunneilmauksettomia. Nämä asettuvat selvärajaisia luokkia paremmin jatkumoksi esitystavasta toiseen, ja siitä, mitä kaikkia erilaisia esityskäytäntöjä yhteisössä on rituaalisissa tilanteissa käytetty ja pidetty sopivanlaisina, ei ole varmuutta. Affektiivisia kehiä syntyy itkijän, itkuvirren, läsnä olevien kuulijoiden ja perinteisten myyttisten käsitysten mukaisen tuonpuoleisen kesken. Myös arkistoäänitteen itkuvirren ja kuuntelijan välille voi syntyä eräänlainen affektiivinen kehä.

Artikkeli erittelee erilaisia diskursseja, joissa Kalevalaa ja kansanperinnettä käsiteltiin neuvostokarjalaisessa suomenkielisessä lehdistössä vuosina 1928–1958. Aineisto koostuu etupäässä kirjallisuus- ja sanomalehdistöstä. Aineistossa tunnistettavassa Kalevala perinnetekstinä -diskurssissa Kalevalaa käsitellään perinnettä edustavana objektina, johon on vaadittavissa jonkinlainen oikeus. Tästä omistusoikeudesta puhutaan omistajuusdiskursseissa. Niissä omistajuutta oikeutetaan mm. sen pohjana olevan runouden alkuperäisten esittäjien kansallisuuden perusteella, joka määriteltiin eri aikoina eri tavoin. Menneisyysdiskurssissa puolestaan käsitellään mm. Kalevalassa tavattavaa kansanperinnettä teksteinä menneisyydestä, mikä puolestaan mahdollistaa Kalevalan edustaman kansanrunouden retorisen käytön yhtäältä analogiana, toisaalta kontrastina neuvosto-olojen myönteisessä arvottamisessa nykyaikaa korostavassa moderniteettipuheessa. Artikkelissa nostetaan myös esiin, kuinka diskurssit limittyvät keskenään. Diskurssien todetaan olevan reaktioita Suomessa ja muualla porvarillisessa lännessä vallitsevaan keskusteluun ja toisekseen kumpuavan suurelta osin Neuvostoliiton ja Neuvosto-Karjalan historiallisista ja poliittisista vaiheista ja kehityskuluista.

Lectio praecursoria delivered at the University of Turku on 4 September 2020

Artikkeli käsittelee Utsjoen Ylä-Tenolla sijaitsevan kolmen kylän saamelaisten paikkoihin ja maisemaan liittyvää perinnettä sekä paikannimien ja paikkoihin liittyvän perinteen suhdetta 1900-luvulla. Analyysin teoreettisena kehyksenä on kognitiivinen kielen- ja kulttuurintutkimus. Tärkeimpänä tutkimusaineistona ovat ns. Talvadas-projektin suomen- ja pohjoissaamenkieliset äänitteet 1960- ja 1970-luvuilta sekä omat kokemukset ja kenttätyöt alueella vuodesta 1996 alkaen. Aineistoa tarkastellaan emic-näkökulmasta: paikallisia perinnetermejä käyttäen ja kertojien omia tulkintoja kunnioittaen. Artikkelista käy ilmi, että Ylä-Tenon saamelaisten paikkoihin liittyvä perinne on hyvin monimuotoista. Sille on tyypillistä voimakas side kunkin perheen suvun maihin sekä kerronnan perustuminen omakohtaisiin kokemuksiin, jota muitalus-genren yleisyys kuvaa. Paikannimet asettuvat paikkaperinteen rinnalla vähäisempään rooliin kuin arkikokemuksen perusteella voisi arvella: ne ovat vain yksi paikan merkitysverkoston osista muiden joukossa.

Artikkelissa tarkastellaan kansa-käsitteen käyttöä ja siihen liittyviä muutoksia ja jännitteitä Suomessa pitkällä aikavälillä 1820-luvulta 2010-luvulle. Aineistolähtöisessä artikkelissa analysoidaan neljän tapausesimerkin avulla sitä, mitä kansa-käsitteellä ja sen johdannaisilla on tehty ja miten käsitystä kansasta ja kansanomaisesta on tuotettu eri aikoina. Analyysin kohteena ovat 1800-luvun alun varhaiset kansanrunojulkaisut, ensimmäiset suomenkielisen kirjallisuuden kirjallisuushistoriat, kansanrunoudentutkimuksen muuttuva kuva kansanrunojen ja kansanperinteen tuottajista sekä 2000-luvulla käynnistynyt 1800-luvun itseoppineiden kansankirjoittajien tutkimus.
 Artikkeli tuo esiin kansa-käsitteeseen liittyviä käsitehistoriallisia jatkuvuuksia ja havainnollistaa, miten ne ovat synnyttäneet, vahvistaneet ja ylläpitäneet yhteiskunnallisiin, poliittisiin ja sosiaalisiin rajoihin liittyviä käsityksiä. Lisäksi artikkelissa kiinnitetään huomiota siihen, miten käsite vernakulaari ja sen tarkoittama yhteisöjen omaehtoinen kulttuuri-ilmaisu ilmestyvät vähitellen kansanomaisen rinnalle tai tilalle tieteellisissä diskursseissa. Artikkelissa esitetään, ettäsisällöllisessä mielessä vernakulaari alkoi hahmottua tutkimuksissa sitä mukaa, kun kollektiivinen kansa väistyi ala- ja osakulttuureita sekä yksilöä ja yksilöllisiä tulkintoja korostavien tutkimussuuntausten tieltä. Artikkelin kirjoittajat hahmottavat vernakulaarin yhtenä työkaluna, joka auttaa tutkijoita suuntaamaan katsettaan parin vuosisadan aikana kanonisoituneen kansa-käsityksen katveisiin ja löytämään uusia näkökulmia menneisyyden elettyyn, koettuun ja monin eri tavoin tulkittuun todellisuuteen.
 
 

Artikkeli tarkastelee suomenkielisen runouden ja kirjallistumisen historiaa vernakulaarin käsitteen kautta, keskiössään Matthias Salamniuksen vuonna 1690 ilmestynyt kalevalamittainen kristillinen eepos Ilo-Laulu Jesuxesta. Salamniuksen teos hyödyntää aineksia niin paikallisesta suullisesta traditiosta kuin kirjallisesta kosmopoliittisesta traditiosta, ja se analyysi osoittaa, miten monin tavoin kirjallistuminen, kansanomaistaminen, suullinen kulttuuri ja runokielten käytön historia kytkeytyvät toisiinsa. 
 Ilo-Laulu on kirjallinen runo, joka on laadittu suullisen runon mittaa ja poetiikkaa noudattaen. 2265-säkeinen teos on ensimmäinen laaja kirjoitettu kalevalamittainen kertova runo. Se asettuu suhteeseen niin paikallisen suullisen tradition kuin kirjallisen kosmopoliittisen tradition kanssa. Runon laji, Kristuksen elämästä, kärsimyksestä ja kuolemasta kertova eepos, kuuluu jälkimmäisen piiriin. Suullisen runon piirteitä hyödyntävä runomitta ja esitystapa puolestaan edustavat paikallista kansankielistä traditiota. Kalevalamittaa oli ennen Salamniusta hyödynnetty erilaisissa kirjallisissa hybridimuodoissa, mutta suullisenkaltaisen riimittömän mitan käyttö ei ollut yleistä. Ilo-Laulusta tuli pidetty teos sekä rahvaan että eliitin parissa.
 Pohdimme, minkälaisia näkymiä vernakulaarin käsite avaa runokielten käytön ja muokkaamiseen prosesseihin ja miten kirjallisuustieteen ja folkloristiikan vernakulaari haastavat ja täydentävät toisiaan. Tarkastelemme Ilo-Laulua suhteessa kirjallistumiseen ja kansankielisen kirjallisuuden luomiseen, Ilo-Laulun oppineita ja kansanomaisia vastaanottoja sekä runokielten rekisteriytymisprosesseja. Esitämme, että vernakulaari on toimiva käsite kuvattaessa sekä kansankielistymistä että kansanomaista suullista kulttuuria ja sen ilmaisutapoja. Tarkempi analyysi edellyttää kuitenkin hienojakoisempia määreitä, sillä yleisluonteinen kansankielisyyden, epävirallisen ja hierarkkisesti alisteisen yhdistelmä ei käytännössä erottele ilmiöitä riittävästi. Käsitteen etu kuitenkin on, että se tuo näkyviin runouden ja runomuotojen muutosten taustalla vaikuttavia kulttuurisia prosesseja, kuten kielten, väestöryhmien ja ilmaisutapojen hierarkioita ja näiden väliseen vuorovaikutukseen heijastuvia asetelmia.

Artikkelissa tarkastellaan muistelun aineellisuutta ja muistamisen välineiden yhteistoimintaa kolmen tapausesimerkin kautta, jotka kaikki edustavat tavalla tai toisella omaehtoista muistamista. Siinä analysoidaan minkälaisia merkityksiä muistelun materiaalisuuden ja muistamisen medioiden yhteistoiminnan analyysi tuo esiin muistelusta ja historian tuottamisesta vernakulaarina toimintana. Artikkeli paikantuu muistitietotutkimuksen kentälle, jossa on tutkittu pääasiassa kielen avulla välittyneitä, etenkin kerronnallisia aineistoja. Artikkelin keskiössä on havainto siitä, että omakohtainen ja omaehtoinen (vernacular) muistaminen ja historiantuottaminen eivät rajoitu ainoastaan verbaalisiin ja kerronnallisiin ilmaisumuotoihin. Ne ilmenevät myös visuaalisesti, audiovisuaalisesti, performatiivisesti sekä suhteessa esineisiin ja paikkoihin. Artikkelissa ehdotamme laajemminkin, että muistamisen tapojen kokonaisvaltainen ymmärtäminen edellyttää huomion kiinnittämistä muistamisen materiaalisten ja diskursiivis-semioottisten aspektien vuorovaikutukseen.