Katsausartikkeli tarkastelee suomalaisten, vuosina 1964, 1985 ja 2010 voimaanastuneiden rakennussuojelulakien suhdetta ihmisen toimintaan ja toimijuuteen. Keskeinen havainto on, että rakennussuojelulakiemme säädöskieli sivuuttaa ihmistoiminnan ja mikäli ihmisen toimintaan viitataan, se nähdään, erityisesti kahdessa ensimmäisessä laissa, ennen kaikkea rakennusperinnön arvoja uhkaavana tekijänä. Kun lakitekstejä ja niiden muutosta seuraamalla voidaan huomata, että suomalainen lainsäädäntö kehittyy tiiviissä vuorovaikutuksessa kansainvälisen rakennus- ja kulttuuriperintöä käsittelevän keskustelun kanssa.

Arvio teoksesta: Ari Saastamoinen: Räävitöntä! Pompejilaisia graffiteja. Gaudeamus 2020. 286 s. ISBN 978-952-345-068-4.

”Oletko neuvoton”, tiedusteli René Gothóni opiskelijoille tarkoitetussa oppaassaan kolmisenkymmentä vuotta sitten.1 Neuvottomaksi näytti julistautuvan muutama kirjallisuusalan toimija, kun Tekijänoikeusneuvosto antoi lokakuussa 2023 lausuntonsa teoksien lainaamisesta toisessa teoksessa.

Tarkastelen keskusteluja ruotsalaisista esikaupungeista suomalaisessa julkisuudessa esikaupunkisuunnittelun murrosaikana 1950-luvulta 1980-luvulle. Pääasiallinen lähdeaineisto koostuu Kansalliskirjaston sanomalehtiarkiston digitoiduista sanomalehtiartikkeleista, jotka käsittelevät kolmea lähiötä: Tukholman Vällingbytä ja Farstaa sekä Espoon Tapiolaa. Vaikka Ruotsi ei ollut ainoa inspiraation lähde suomalaisen esikaupunkisuunnittelun innovaatiolle, positiiviset ja negatiiviset mielikuvat ruotsalaisista esikaupungeista olivat näkyvästi esillä suomalaisessa lehdistössä. Näistä lähiöistä niin sanotut ABC-kaupungit (arbete, bostad, centrum - työ, asunto, keskus), kuten Vällingby ja Farsta, suunniteltiin omavaraisiksi, mutta ne alkoivat pian muistuttaa tavanomaisia nukkumalähiöitä ja niitä käsiteltiin lehdistössä todellisten tai kuviteltujen sosiaalisten ja psykologisten ongelmien kasvualustana. Aluksi esikaupunkilaisten suurten ikäluokkien työväenluokkainen tausta tunnistettiin taustatekijäksi ”lähiöahdistuksen” patologiassa. 1970-luvulta lähtien lähiöihin muutti paljon maahanmuuttajia, ja siitä lähtien lähiöiden maine on liitetty etnisen segregaation ongelmaan. Hyvinvointivaltion aikaisempien vuosikymmenien lähiöistä tuli nostalgian kohteita, joiden mainetta saatettiin jopa hyödyntää kaupallisesti keskiluokkaistuneissa ja sittemmin yksityistetyissä ABC-keskuksissa. Asiasanat: ABC-kaupungit, puutarhakaupunki, lähiösuunnittelu, yhdyskuntasuunnittelu, lähiöahdistus, hyvinvointivaltio, nostalgia, dystopia, utopia, Farsta, Tapiola, Vällingby

Toukokuussa 1921 Helsinkiin kokoontui Naisten Asuntopäiville arvovaltainen joukko järjestötoiminnan ja puolueiden vaikuttajia. Heidän tavoitteenaan oli pohtia asuntopolitiikan ja asuntosuunnittelun ajankohtaisia kysymyksiä. Tarkoituksena oli selvittää, miten asuntopolitiikassa ja asuntosuunnittelussa tulisi parantaa naisten elinoloja. Asiantuntijapuheenvuoroja esittivät arkkitehdit Signe Lagerborg-Stenius ja Akseli Toivonen, taloustieteilijä Laura Harmaja ja kansanedustaja Miina Sillanpää. Lisäksi esiteltiin arkkitehti Wivi Lönn piirustuksia työläisväestön perheasunnoista.

Nuorten arkkitehtien aloitteessa 1960-luvun puolivälissä käynnistynyt lähiökriittinen keskustelu vaati suomalaisen lähiösuunnittelun uudistamista. Sen hetkinen puutarhakaupungin idea, jota edusti esimerkiksi Espoon Tapiola, tuli hylätä, ja lähiöt tuli kaavoittaa isommalle asukasmäärälle ja niihin tuli asuntojen lisäksi sijoittaa työpaikkoja, palveluja ja vapaa-ajanviettopaikkoja. Tässä artikkelissa tutkin, miten sukupuolten tasa-arvoa ajanut Yhdistys 9 osallistui lähiökeskusteluun. Yhdistys 9:n tavoitteena oli parantaa sekä naisten että miesten asemaa niin sanotun radikaalin sukupuolirooli-ideologian mukaisesti. Sen näkökulmasta Tapiolan edustama lähiörakentaminen esti sukupuolten tasa-arvon toteutumisen, sillä se perustui perhemalliin, jossa äiti keskittyy perheenäidin tehtäviin ja isä käy työssä lähiön ulkopuolella. Tasa-arvo-ongelmien purkamiseksi Yhdistys 9 vaati, että alueet tulee suunnitella siten, että kodista lyhyt matka työpaikalle, kauppoihin ja palvelujen ääreen. Lisäksi alueille tuli sijoittaa kollektiivipalveluita eli kortteliravintoloita, päiväkoteja ja pesuloita, jotta äidit ja isät vapautuisivat kotitöiden tekemisestä ja heidän olisi aidosti mahdollista yhdistää kokopäivätyö täysipainoiseen perhe-elämään. Asiasanat: sukupuoliroolikeskustelu, sukupuolten tasa-arvo, moderni arkkitehtuuri, kaupunkisuunnittelu, lähiöt, feminismi

Arvio teoksesta: Seija Aunila & Jukka-Pekka Heiskanen: Kotien salainen armeija. Naiset tiukassa ohjauksessa sotavuosina. Atena 2022. 334 s. ISBN 987-951-1-423-01-0.

Historiallinen Aikakauskirja 120 vuotta juhlaseminaari kokosi Tieteiden talolle väkeä marraskuisena iltapäivänä. Juhlaseminaarin järjestivät Suomen Historiallinen Seura, Historian Ystäväin Liitto ja Historiallisen Aikakauskirjan toimitus.

Esteettömyydessä on pohjimmiltaan kyse ihmisten yhdenvertaisista osallistumismahdollisuuksista yhteiskunnassa sekä ihmisoikeudesta, jonka toteuttamiseen Suomi on sitoutunut kansainvälisissä sopimuksissa. Julkisessa keskustelussa esteettömyyden merkitys on usein hämärtynyt, kun aihetta on käsitelty lähinnä rakennusbyrokratian yhteydessä. Rakennusyhtiöiden näkökulmassa esteettömyys on tyypillisesti näyttäytynyt kaupungin rakentamista ja asumista rajoittavana ongelmana. Tällaisessa keskustelussa on heijastunut ymmärtämättömyys esteettömyyden luonteesta, ja sille on ollut myös tyypillistä keskustelun kohteina olevien ihmisten toiseuttaminen. Vaikka esteettömyyttä säätelevä normisto on sinänsä Suomessa varsin kattava, jatkuvat vaatimukset norminpurkutalkoista uhkaavat viedä kehitystä taaksepäin. Vaikka – tai oikeastaan koska – esteettömyyden tiellä usein on pikemmin asenteita kuin konkreettisia esteitä, yhteiskunnallisen esteettömyyden toteutumista ei voi luottaa pelkkien asenteiden varaan. Siksi esteettömyyskeskustelussa on myös oltava valppaana käsitekaappausten varalta.

1960-luvulla vanhat huolet korkean väestötiheyden ja ahtauden vaikutuksesta ihmisten terveydelle ja hyvinvoinnille kasvoivat. Artikkeli tarkastelee 1960- ja 1970-lukujen intensiivisen tieteellisen kiinnostuksen ja ahtaustutkimuksen syitä ja tuloksia kiinnittäen erityistä huomiota näkemyksiin ahtauden ja epätasa-arvon yhteyksistä. Hyödyntäen lähteinään aikakauden julkaistuja tutkimuksia, artikkeli analysoi poikkitieteellisiä debatteja, hypoteeseja ja teorioita ja yhdistää ne ajankohdan yhteiskunnallisiin ongelmiin ja huoliin. Ahtautta tutkittiin erityisen intensiivisesti ympäristöpsykologiassa ja kaupunkisosiologiassa. Tutkimus johti uusiin teorioihin, näkemyksiin ja käsitteellisiin pohdintoihin, ja lopulta ahtaushuolten vähittäiseen hiipumiseen. Ympäristöpsykologit käsitteellistivät ahtautta uusin tavoin, irrottivat sen osittain fyysisistä suureista ja tutkivat sitä empiirisesti. Vaikka ympäristöpsykologien käsitys ahtauden kokemukseen vaikuttavista tekijöistä sisälsi statuksen merkityksen ja kontrollin tärkeyden, heidän näkemyksensä olivat yksilöllistäviä eivätkä ottaneet kantaa yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon. Sen sijaan kaupunkisosiologit korostivat sosioekonomisten erojen, rodun ja syrjinnän merkitystä terveydellisten ja sosiaalisten ongelmien synnyssä ahtauden sijaan, kannattivat suunnittelua, joka tähtäsi eriytymiskehityksen kääntämiseen sekä vastustivat ratkaisuja, jotka palvelivat lähinnä valkoisen keskiluokan etuja. Asiasanat: ahtaus, tiheys, epätasa-arvo, ympäristöpsykologia, kaupunkisosiologia, kaupunkitila