”Silloin oli ihan normaalia, että lapset kulkivat itsekseen tarhaan ja sieltä kotiin”

Abstract

Kysymme artikkelissamme, mitkä tekijät ovat vaikuttaneet lasten itsenäisen liikkumisen kulttuurin muotoutumiseen pääkaupunkiseudulla. Tarkastelemme kysymystä kahden pääkaupunkiseutua käsittelevän muistitietoaineiston, vuonna 2004 toteutetun Helsinki – Stadini -kirjoituskilpailun ja 2016–2017 järjestetyn Lapsuus lähiössä -muistitietokeruun, avulla. Näiden aineistojen puitteissa vertailemme lapsuusmuistoja 1940–1950-lukujen kantakaupungista ja 1950–1980-lukujen esikaupungeista.
 Muistitietoaineistoissa houkutteleva ja riittävän turvalliseksi koettu kaupunkiympäristö kannusti lapsia liikkumaan ympäristössä – niin kantakaupungissa kuin lähiössä. Kaupungin lasten liikkumiskulttuuri muistuttaakin paljon maaseudun lasten vapaata liikkumista. Sodanjälkeisen kantakaupungin lapsuutta leimasivat kodin ahtaat sisätilat ja tekemismahdollisuuksien laaja kirjo ulkona. Esikaupungissa kotipiha ja metsä olivat lapsille keskeisimpiä oleskelupaikkoja. Molempien aineistojen kuvauksissa lapset liikkuivat paljon yksin tai sisarusten ja ystävien kanssa, ja itsenäisyys kuvataan pääosin myönteisenä.
 Vaikka käsitys lapsista muuttui vähitellen hoivaavampaan suuntaan, näyttivät vanhemmat mieltäneen itsenäisen liikkumisen hyödylliseksi kansalaistaidoksi sekä sodanjälkeisessä kantakaupungissa että myöhemmin lähiössä. Toisaalta päivähoidon puutteen vuoksi valvontaan ei ollut aina edes mahdollisuuksia, joten lasten opettaminen itsenäisiksi liikkujiksi oli myös pakon sanelemaa. Myös tiheä kouluverkosto, riittävän turvallinen kaupunkiympäristö ja joukkoliikenne ovat mahdollistaneet lasten itsenäisen liikkumisen.